No niin, yritän nyt taas aktivoitua kirjoittamaan vähän useammin. Ja oikeasti, koska mielestäni on turhauttavaa lukea eri blogeista pahoitteluja ja selityksiä harvoista päivityksistä. Olen aina välillä miettinyt tätä kirjoittamista, mutta en ole silloin saanut tarpeeksi kiinnostavia ideoita. Uskoisin kirjoittavani jatkossa parista pääaiheesta, laulamisesta, taidepolitiikasta ja musiikin opetuksesta. Ja tietysti myös näistä yhdessä. Nyt käsiteltäköön laulupedagogiikkaa.
Complete Vocal Technique on herättänyt aina monenlaisia tunteita. Olen kuullut ja lukenut kaikenlaista niin suoraan toisilta laulupedagogeilta kuin myös kuullut mitä ihmeellisempiä kertomuksia väitteistä ja kommenteista, joita kollegani ovat kohdanneet. CVT:a vastaan esitetty kritiikki pyörii useimmiten parin asian ympärillä. Ensimmäinen on se, että CVT keskittyisi vain tekniikkaan unohtaen täysin ilmaisun merkityksen. Toinen on se, että ääni vaurioittuu, kun oppilaat laitetaan vain huutamaan. Olenpa kuullut jonkun kauhistelevan, että "Meilahdessa jo hoidetaan ensimmäisiä CVT:n uhreja".
Ne, jotka ajattelevat CVT:n sivuuttavan ilmaisun täysin eivät ole varmaan lukeneet itse kirjaa kovin hyvin. Cathrine Sadolin kirjoittaa ensimmäisellä sivulla, että hänestä laulamisessa tärkeintä on ilmaisu ja että tekniikka on toissijaista. Olen itse samaa mieltä. Toisaalta ilman laulutekniikkaa ei voi laulaakaan. Jos ei olisi lainkaan tekniikkaa, ei pystyisi tuottamaan minkäänlaista ääntä. Kaikilla on siis jonkinlainen laulutekniikka. Tekniikan kehittämisen tarkoituksena on sitten oppia käyttämään ääntä niin, että se kommunikoi mahdollisimman hyvin ja palvelee ilmaisua. Laulutekniikassa on siis mielestäni kyse ennen kaikkea kommunikaatiosta ja sen välineistä.
Laulutekniikkaa voisi verrata jonkin kielen hallitsemiseen. Mikäli hallitsee kieliopin ja sanaston hyvin, pystyy ilmaisemaan itseään tällä kielellä mahdollisimman tarkasti. Kielen hallinnasta ei kuitenkaan ole paljon apua, jos ei ole mitään sanottavaa. Ja toisaalta, jos on suuri ilmaisun tarve, viesti voi tulla perille puuttellisemmallakin kielitaidolla. Näin siis yleensä. Uskon kuitenkin, että joskus sisältö voi toki olla huikea tekninen osaaminen. Voi olla ihan kiinnostavaa kuunnella niin taitavaa ja korukuvioista kielenkäyttöä kuin vaikkapa Mariah Careyn mielettömiä huiluääniä. Mutta näin siis aika harvoin. Parhaimpia laulajia ovat mielestäni ne, joilla on vahva viesti ja ilmaisun tarve sekä tarkoituksenmukainen laulutekniikka, jotta ilmaisu välittyy kuulijalle.
Se, miksi CVT-opettajat usein päätyvät opettamaan nimenomaan tekniikkaa, johtuu nähdäkseni pikemminkin oppilaiden toiveista kuin tekniikasta itsestään. Laulajat eivät yksinkertaisesti ole saaneet muualta sellaista tekniikan opetusta kuin he olisivat halunneet. Silti opetusta määrittelee aina ilmaisu, se mitä ja miten halutaan ilmaista. Sen perusteella oppilas valitsee yhteistyössä opettajan kanssa ilmaisua palvelevan tekniikan. Kun tekniikka on harjoiteltu lihasmuistiin, sitä ei tarvitse enää miettiä ja voi keskittyä ilmaisuun.
Toinen kritiikin aihe eli se, että CVT edesauttaisi äänen vaurioitumista, on vielä ensimmäistä hupsumpi. Tämän kritiikin esittäjät eivät liene lukeneet kirjaa lainkaan. Siinä muistutetaan melkein puuduttavuuteen asti siitä, että laulaminen ei saa sattua eikä tuntua epämukavalta. Myös valtuutetut CVT-opettajat varmistavat jatkuvasti, että tehtävät harjoitukset eivät tunnu huonolta. Jos joku opettaja opettaa CVT:a ilman pätevyyttä ja toimii huolimattomasti, ei se toki ole tekniikan vaan opettajan vika. Oppilaan oma vastuu on sitten siinä, miten vastaa opettajan kysymyksiin. Mikäli laulaminen tuntuu epämukavalta, mutta vastaa opettajalle toisin, ei opettajaa voi syyttää siitä. Reeta Vestman haastatteli Sibelius-Akatemialle tekemässään gradussa neljää musikaalilaulajaa, joista yksi kritisoi sitä, että CVT-opettajat antoivat hänen laulaa äänensä "ruvelle". Mietin, voisiko syynä olla se, että tämä laulaja halusi niin kovasti ja ehkä kärsimättömästi saavuttaa korkeat ja voimakkaat äänet, että vähätteli virheellisen tekniikan epämukavuutta opettajalle ja itselleen. Nähdäkseni on vastuutonta laulajalta tässä tilanteessa sysätä syy tekniikalle ja sen opettajille. Haastateltavan kritiikki on toki hyvä muistutus siitä, että me opettajat voimme entisestään kehittää kommunikointitaitojamme ja menetelmiämme, jotta informaatiokatkoksia ei syntyisi.
Jos laulaja muistaisi tunniltani vain yhden asian, toivoisin sen olevan se, että mikäli laulaminen tuntuu huonolta tai epämukavalta, tai se sattuu tai kutittaa, se on väärin. Jos taas ei, tekniikka on suurella todennäköisyydellä ihan oikein. Kannustankin kaikkia kokeilemaan omia rajojaan. Monia uusia ilmaisumuotoja ja tekniikoita löytää usein ihan itsestään vain heittäytymällä kokeilemaan. Mikäli jonkin soundin tekeminen sitten tuntuu huonolta, se vain tarkoittaa että siinä kohtaa tekniikassa on hiomista. Ei tietenkään kannata jatkaa huonolta tuntuvaa laulamista, vaan hakeutua pätevälle opettajalle oppimaan, kuinka tuottaa haluttu soundi oikein ilman rasitusta. Jos taas laulunopettajan teettämät harjoitukset tuntuvat huonolta tai lopputulos on ihan toisen suuntainen kuin on itse ajatellut, suosittelen vaihtamaan opettajaa.
Muistan erään itselleni sattuneen tapauksen yhdeltä laulutunnilta. Tämä äänenkäytön opettaja ei käsittääkseni suhtautunut erityisen myötämielisesti CVT:een. Lauloin tunnilla yhden laulun, jonka jälkeen opettaja kysyi minulta, miten se meni ja miltä se tuntui. Mielestäni kappale sujui hyvin eikä tuottanut erityisesti vaikeuksia. Opettaja sanoi sitten, että joskus sitä ei enää tunne, jos on laulanut pitkään väärin, miten selkeästikin hänen mielestään olin tehnyt. Kokeilin kuitenkin avoimin mielin opettajan harjoituksia tunnin ajan. Tunnin lopuksi kurkkuuni sattui. Tämän jälkeen en mennyt enää opettajan tunneille.
Tähän tarinaan on hyvä päättää tämä kirjoitus. Olen erittäin kiitollinen kaikista kommenteista. Erityisesti, jos olen jonkun mielestä ymmärtänyt CVT:een kohdistuvan kritiikin ihan väärin. Tai jos löytyy uusia kritiikin aiheita. Tai ihan mitä vain.
