Laulukesä 2010

Kesääni on kuulunut työn merkeissä matkailua sekä sen ohessa lomailua. Vajaan neljän viikon reissun etapit olivat seuraavat: Helsinki-Malmö-Kööpenhamina-Berliini-Bryssel-Lontoo-Helsinki.

Malmössä kävin tapaamassa ihanaa kurssikaveriani Alexandraa, jonka ääntä on voinut kuulla mm. ensimmäisessä Sinkkuelämää-leffassa. Kirjoitimme Alexandran ja paikallisen tuottajan Johan Bejerholmin kanssa yhden teinipoppiskipaleen. Kööpenhaminassa puolestaan pidimme seminaarin CVT-kurssikavereideni kanssa. Keskustelimme laulutekniikasta, opetimme toisiamme sekä saimme nauttia erityisesti ornamentaatiohin perehtyneen Miriam Gardnerin mestarikurssista. Kävin Köpiksessä myös Seth Riggsin kehittämän Speech Level Singing -tekniikan opettajalla kahdella tunnilla. Olin liikkeellä avoimin mielin, mutta opettaja ei ollut selkeästi minulle oikea. Hän yritti kovasti tyrkyttää tekniikkaansa, mutta oli ihan pihalla kaikesta laulamiseen liittyvästä anatomiasta. Hän ei halunnut lainkaan auttaa haasteideni kanssa, laulatti vain skaaloja. Tulipa kokeiltua kuitenkin.

Seuraava etappi oli Berliini, jossa vietin viikon Suomen muusikkojen liiton residenssissä. Residenssi oli upea flyygeleineen ja äänityssysteemeineen. Flyygelillä fiilistelin joka päivä, mutta sen enempään työskentelyyn Berliinissä oli aivan liian kuuma. Paitsi pidin kyllä pari laulutuntia paikalliselle jazz-laulajalle/laulunopettajalle. Hän oli sen verran innostunut CVT:stä, että palaan todennäköisesti pitämään mestarikurssin Berliiniin. Berliinin henki on niin mukaansa tempaava, että suosittelen siellä käyntiä erittäin lämpimästi.

Matkustin Berliinistä Brysseliin junalla, joka oli erittäin leppoisaa. Suurta riemua matkalla tuotti Wuppertalin maailman vanhimman monorailin näkeminen. Brysselissä oli vastassa rakas ystäväni Marja. Koska helteet jatkuivat Belgiassakin päädyin lepuuttelemaan suurimman osan siellä olostani. Pidin kuitenkin CVT-kurssin Studio Molieressa sekä pidin tunnin Marjalle. Päädyin myös laulamaan eräälle metallilevylle sekä lauluvalmentamaan kuoro-osuuksia. Valokuvaaja Cindy Frey otti minusta, Marjasta sekä Ericistä (tuottaja/laulunkirjoittaja) kuvia, joista tuli aika mielettömiä. Asut olivat ainakin kunnossa.

Viimeinen etappini oli Lontoo, jossa osallistuin Choice for Voice -äänikonferenssiin. Paikalla oli myös Cathrine, Henrik ja Camilla CVI:stä. Päädyin myös kuvattavaksi nenästä sisään työnnettävällä kameralla! Suoritin sitten erilaisia soundeja Cathrinen pyynnöstä ja sain kokeilla myös muutamaa soundia, joista olin itse kiinnostunut. Saan videon myöhemmin itsellenikin, joten siitä sitten tutkimaan flageoletteja ja muita. Konferenssi järjestettiin Royal Academy of Musicin tiloissa ja pääsimme eri workshopeissa myös kuulemaan koulun musikaalilinjan laulajia koekaniineina. Musikaalilinjallahan opetetaan aika eksklusiivisesti vain Estill-laulutekniikalla, mikä on periaatteessa hyvä. Silloin kaikilla opettajilla on yhteinen kieli ja kommunikaatio eri opettajien ja laulajien välillä helpottuu. Yksi asia opiskelijoiden laulussa kuitenkin häiritsi: He eivät laulaneet koskaan erityisen kovaa. Tämä voi olla makuasia, mutta itsekin Estill-tekniikan kaksi peruskurssia käyneenä näyttää siltä, että tekniikan opettajat pelkäävät jostain syystä täysmetallisia soundeja.

Osallistuin parissa päivässä erilaisiin workshoppeihin, joista osasta jäi käteen jotain, osasta ei mitään. Eräässäkin n. 40 osallistujaa laitettiin pomppimaan ja kuuntelemaan minkälaisia ääniä suusta pääsee. Naurun pidätteleminen oli aika vaikeaa! Yksi mielenkiintoisemmista oli "Voiko X-Factoria opettaa?". Siinä tosin keskityttiin aika paljon tuttuihin tulkinnan kehittämisen työkaluihin. Äänikonferenssi oli kuitenkin kokonaisuudessaan erittäin mukava kokemus, ja aion osallistua niihin jatkossakin. Käteen jäi ainakin paljon mielenkiintoisia ajatuksia pohdittavaksi sekä vahvistunut käsitys siitä, että CVT-opettajat hoitavat hommansa erittäin hyvin.

Lontoosta palattuani olen järjestellyt uutta opetustilaa. Olen onnellinen, että saan nyt yhdistettyä opetustilan ja työhuoneen. Tila on entinen studio, joten siellä kelpaa äänittää ehkä muutakin kuin demolauluja. Ja mikä parasta, työhuone on vain 50 metriä kotiovelta. Ja bonuksena on vielä valtaisa kattoterassi, josta ehtinen vielä nauttimaan tämän kesän aikana.

Jane Siberry

Tämä posti jäi julkaisematta jostain syystä aiemmin. Julkaisenpa sen nyt. Kirjoitus on kirjoitettu alunperin toukokuussa.

---

Kirjoitan nyt ihan toisesta aiheesta. Tai ei ihan, musiikista ja taiteesta on edelleen kyse. Minulla oli onni päästä keskiviikkona kuuntelemaan Jane Siberryn salonkikonserttia, kun ystäväni Päivi onnistui saamaan hänet esiintymään kotiinsa Riihimäelle. Minulla oli myös kunnia esiintyä lämmittelijänä Anni Mattilan kanssa. Lauloimme Annin kanssa molemmat alkuun yhdet omat kappaleemme.

Jane Siberry oli minulle uusi tuttavuus ja erittäin mieluinen sellainen. Kanadalainen artisti hylkäsi suuret estradit ja muun omaisuuden ja kiertää nykyään maailmaa pitämässä faniensa kotona pienimuotoisia salonkikonsertteja. Jane myös laittoi tässä kuussa koko lähes 30 vuoden aikana kertyneen kataloginsa ladattavaksi ilmaiseksi nettisivuiltaan www.janesiberry.com.

Janen konsertti oli vaikuttava! Hän yhdisti esityksessään puhetta sekä lauluja sisältäen tunnetuimpia kappaleitaan sekä lauluja uusimmalta levyltään 'With What Shall I Keep Warm?'. Moni noin kolmekymmenpäisestä yleisöstä oli kyynelissä ainakin Mama Hereby:n aikana. Eläydyn itse keikkoihin siten, että kuuntelen tarkkaavaisesti ja tajuan vaikutuksen useimmiten vasta jälkikäteen. Niin kävi nytkin. Sain Janelta lahjaksi tuon hänen uusimman levynsä ja olen kuunnellut sitä pari päivää tiiviisti.

Blogi jatkuu - Ooppera = ostari

Kävelin eilen oopperan ohi. Se sai minut miettimään kaikenlaisia taiteeseen ja taidepolitiikkaan liittyviä asioita. Inspiroiduin ja päätin, ehkä vain purkaakseni ajatuksiani, jatkaa blogiani uudella otteella. Tämä kirjoitus esittänee aika paljon kysymyksiä. Jos joku eksyy lukemaan kirjoituksiani, otan vastauksia vastaan erittäin mielelläni ja jatkan keskustelua.

Kävelin siis eilen oopperan ohitse ja mieleeni tuli jonkun keksimä ostari-nimitys. Ostariltahan talo tosiaan hieman näyttää. Musiikkitalo on puolestaan kuulemma vessan näköinen. Jäin miettimään sitä, miksi tuohon oopperaan ja klassiseen musiikkiin ylipäänsä syydetään niin valtavasti rahallista tukea. Ajatelkaa, jos kuvataidetta varten olisi yhtä monta ja ainakin kooltaan upeaa näyttelytilaa. Minkälaisia teoksia sinne saisikaan tehtyä! Ja toisaalta, minkälaisia musiikkiteoksia oopperatalon kaltaiseen tilaan saisi toteutettua.

Mutta ei. Valtaosa ohjelmistosta on sitä samaa tuttua, mistä "ihmiset pitävät". Suositusta oopperasta saattaa tulla uusi ohjaus, mutta siinäpä se. Onko tällä uudella ohjauksella musiikin kanssa mitään tekemistä? Voisiko oopperan musiikista tehdä täysin uuden tulkinnan, vaihtaa vaikka edes instrumentaatiota tai käyttää muita kuin oopperalaulajia? Ja jos kerta oopperaa halutaan tukea, voitaisiinko tukea sitten kunnolla niin, että siellä voitaisiin tehdä kunnianhimoista taidetta rauhassa ilman kaupallisia menestyspaineita.

Minulla ei ole mitään klassista musiikkia vastaan. Olenhan vahvasti itsekin kiinni sen traditiossa mm. klassisen pianonsoiton opiskelutaustani vuoksi. Mutta en voi olla ajattelematta, että klassisen musiikin koulutus jää hieman käsityötaidon eteenpäin siirtämisen tasolle: Opiskellaan soittamaan juuri tietyllä tavalla satoja vuosia vanhoja kappaleita. Kyseenalaistavatko soittajat ja laulajat tulkintojaan? Missä luova taiteellinen ajattelu? Pohdin, että syydetäänkö klassiselle musiikille tukea siksi, että siinä on tullut kansainvälistä menestystä aikaisemmin?

Olisiko aika kohdistaa katseet vähän laajemmalle alalle ja unohtaa erilaiset vastakkainasettelut, kutsua musiikkia musiikiksi erilaisten kategorioiden sijaan? Tämän voisi ulottaa myös koulutukseen. Miksi ainoa musiikkiyliopistomme tarjoaa taiteilijakoulutusta vain klassisen ja jazz-musiikin sisällä? Ja onko se ylipäänsä taitelijakoulutusta? Jazz-koulutuskin vaikuttaa löytäneen uskottavuutensa kopioimalla klassisen musiikkikoulutuksen reseptin, siis keskittymällä siirtämään eteenpäin tietyn perinteen käsityötaitoa.

On kiinnostavaa, että esimerkiksi nykytekniikan innovatiivisin käyttö näyttää löytyvän nykyään kaupallisen musiikin puolelta. Siellä otetaan uusi teknologia haltuun saman tien. On huvittavaa lukea jonkun klassisen säveltäjän uuden teoksen kritiikkiä, jossa ylistetään elektroniikan käyttöä. Ihan kuin kriitikko ei seuraisi aikansa musiikkia laajemmin yhtään.

Mitä mieltä olette? Onko ajatuksissani järkeä vai olenko ihan hakoteillä enkä vain ymmärrä koulutuksen ja taidepolitiikan päämääriä?