Palautteesta - haluamisesta, antamisesta ja saamisesta

Muistan erään tapauksen CVI:n opintojeni alkupuolelta. Olisin kaivannut enemmän kritiikkiä laulustani ja toin asian esiin palautekeskustelussa. Opettaja sanoi miettivänsä asiaa ja keskustelevansa siitä muiden opettajien kanssa. Seuraavassa palautekeskustelussa hän kertoi, etteivät he aikoneet muuttaa arviointitapaansa minun kohdallani. Opettaja myös perusteli asian niin hyvin, että muutin mieleni enkä enää kaivannutkaan niin tiukkaa kritiikkiä. Mielestäni oli tärkeää, että minua kuunneltiin ja asiasta oikeasti keskusteltiin eikä vain enempää miettimättä pidetty kiinni omista näkemyksistä.

Hieman toisenlainen palautekokemus minulla on Sibelius-Akatemiasta. Nykyään palautetta pyydetään systemaattisesti, mutta muutama vuosi sitten antaessani kritiikkiä eräästä kurssista opettaja vain syytti minua huonosta asenteesta. Myös osastonjohtaja asettui puolustamaan opettajaa ja vähätteli kokemustani. Tämä on sinänsä outoa, koska enhän olisi vaivautunut antamaan pyytämättä palautetta vain lievästi huonoksi kokemastani opetuksesta. Kukaan ei ajatellut, että ehkä palautteeni olisi ollut mahdollisuus opetuksen kehittämiseen.

Vaikka Sibelius-Akatemiassa nykyään pyydetäänkin palautetta lähes kaikista kursseista järjestelmällisesti, ei sen antaminen inspiroi kovin monia. Palautteenantoprosentti taitaa olla noin parinkymmenen paikkeilla, ainakin niillä kursseilla, joille viimeksi osallistuin. Miksei palautetta sitten anneta? Uskoisin, että syynä on ettei opiskelijoille välity kovin vahva viesti siitä, että sitä oikeasti haluttaisiin tai että se voisi oikeasti vaikuttaa johonkin. Nyt annetut palautteet vaikuttavat vain katoavan jonnekin mustaan aukkoon. Kukaan ei edes kiitä palautteen antamisesta.

Miten opiskelijoita voisi sitten kannustaa antamaan palautetta? Ensiksi sitä tulisi aidosti haluta ja ymmärtää sen rooli oman opetustaitonsa kehittäjänä. Olisi hienoa, jos opettaja vaivautuisi tekemään jonkinlaisen yhteenvedon annetusta palautteesta sekä vastaamaan esiin nousseisiin seikkoihin. Vielä parempi olisi, jos opetusmenetelmistä pyydettäisiin aktiivisesti palautetta jo kurssin aikana. Aina voi olla joitain pieniäkin asioita, joita opettaja ei ole vain tajunnut ottaa huomioon ja joiden muuttaminen voisi parantaa opetusta huomattavastikin.

Opetan tällä viikolla CVT-kesäkurssilla. Halusin painottaa opetusta ajallisesti hieman enemmän yksityiskohtaisen tekniikkaopetuksen suuntaan. Henkilökohtaisen opetuksen määrä mestarikurssiosuudella on siis siksi hieman lyhyempi kuin muuten olisi. Käymme kutakin käsiteltävää tekniikkaa läpi niin, että jokainen pääsee kokeilemaan kaikkea henkilökohtaisesti ja etsimään yhteistyössä minun ja muun ryhmän kanssa itselleen parhaat mahdolliset työvälineet uuden tekniikan oppimiseksi. Kysyin tästä työskentelytavasta palautetta saman tien siksi, että se poikkesi hieman aiemmista kursseistani ja minun olisi ollut vielä mahdollista muuttaa tulevien päivien aikataulua osallistujien niin toivoessa. Työtapa sai ilokseni kuitenkin hyvän vastaanoton. Ei ilokseni siksi, että se helpottaisi välttämättä työtäni erityisesti, mutta siksi että kurssilaiset mahdollisesti saavat kurssista irti vielä enemmän. Ajattelenkin, että palaute on minulle saajana vähän kuin lahja, ei mikään pakkopulla. Sen avulla pystyn tarkastelemaan opetustani kriittisesti ja kehittymään edelleen.

Kirjoittanen palautteesta lisää myöhemmin. Varsinkin laulun kurssitutkintojen palautteet ovat usein mitä eriskummallisempia ja absurdeja tilaisuuksia. Jakakaapa muuten, jos teillä on hyviä tarinoita niihin liittyen. Tai muuten, jos palautteenne on otettu hyvin tai huonosti vastaan.

-Ville
www.laulunopetus.fi

Laulunopettajan pedagoginen ajattelu

Tällä otsikolla - tai oikeammin englanniksi Voice Teacher's Pedagogical Thinking - pidän tunnin mittaisen workshopin kansainvälisessä Pevoc-äänikonferenssissa Marseillessa tämän vuoden elo-syyskuussa. Käsittelin aihetta aiemmin keväällä teemaseminaarityössäni ja siitä inspiroituneena lähetin ehdotuksen workshopista viime tipassa konferenssin järjestelytoimikunnalle. Olinkin iloisesti yllättänyt, kun jokin aika sitten kuulin, että ehdotukseni oli hyväksytty. Ehdotin aihetta siksi, että nähdäkseni alan konferensseissa käsitelllään harvoin pedagogiikkaa ja sitä ohjaavia arvoja. Näin ainakin viimevuotisen Lontoon Choice For Voice -konferenssiin osallistumiseni sekä aikaisempien konferenssien ohjelmien perusteella. Usein laulupedagogit tyytyivät kuvailemaan opetustaan vähän eri näkökulmista, joku esimerkiksi tulkinnan, toinen tekniikan.

Tutkin teemaseminaarityössäni CVT:n kehittäjän Cathrine Sadolinin pedagogista ajattelua Pertti Kansasen Pedagogisen ajattelun tasomallin pohjalta. Kansasen malli tuntui kiinnostavalta ja toimi hyvin viitekehyksenä Sadolinin haastattelun analysoinnissa. Karkeasti yksinkertaistettuna Kansasen malli jakaa opettajan pedagogisen ajattelun kolmeen tasoon: Toimintataso sisältää itse opetustapahtuman, objektiteoriataso sisältää opettajan teoreettisen tiedon ja käyttöteorian, ja metateoriataso sisältää opettajan arvot. Nämä kolme tasoa ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa.

Pedagogisen ajattelun tasomalli antaa mahdollisuuden tarkastella, onko eri tasojen ajattelu keskenään loogista. Se auttaa myös hahmottamaan, minkälaista arvomaailmaa opettajan toimintatason ajattelu kuvastaa. Annan esimerkin epäloogisuudesta. Osallistuin viime kesänä Estill-laulukurssille, jonka opettajat kertoivat, että kyseisessä menetelmässä on tärkeää kaikkien laulutapojen tasavertaisuus ja se, että menetelmä ei ota kantaa makuasioihin. Siis sama ajatus kuin Complete Vocal Techniquessa. Itse opetustilanteessa tämä kuitenkin unohtui niin, että opettaja sanoi laulajalle tyyliin "Et halua kuulostaa tässä tältä" tai "Tällä tavalla ei kannata laulaa tässä tyylissä". Tiedän, että on erittäin helppoa päätyä sanomaan tähän tapaan oma mielipiteensä siitä, minkälaisia taiteellisia ratkaisuja oppilaan tulisi tehdä. Opettajan täytyy kuitenkin valita sanansa tarkasti, mikäli haluaa oikeasti edistää eri äänenkäyttötapojen tasa-arvoa.

Käsitykseni on, että eri alojen opettajaksi opiskelevat usein kaipaisivat erityisesti opetusharjoitteluista ja didaktiikkaopinnoista enemmän ohjeita käytännön toimintaan. Kyse saattaa olla niinkin yksinkertaisesta asista, kuin että miten muotoilla retorisesti jokin asia tai millä keinoin ylläpitää työrauha koululuokassa. Luulen, että Complete Vocal Instituten laulunopettajakurssilla opiskelleet ovat olleet tyytyväisiä juuri siksi, että näitä paljon kaivattuja työkaluja on ollut tarjolla. Mielestäni on hyvä kuitenkin huomioida, että kaikki tällaiset toimintatavat kuvastavat toisaalta myös opetuksen taustalla vaikuttavia arvoja. Mikäli opiskelija ottaa ne käyttöön sellaisenaan, voi hänen ajatella samalla omaksuvan niihin sisältyvät arvot. Opettajaopiskelijoiden opettajien tulisikin tiedostaa tämä ja edistää arvojen läpinäkyvyyttä tuomalla asia esiin ja edistämällä siitä käytävää dialogia.

Pedagogisen ajattelun tasomalli ja sen soveltaminen Cathrine Sadolinin pedagogisen ajattelun tutkimisessa auttoi minua jäsentämään myös omaa ajatteluani. Se sai minut pohtimaan erityisesti arvojen suhdetta menetelmiin ja itse toimintaan. On varmaan mahdotonta, että kenenkään opettajan opetus olisi täysin johdonmukaista, mutta omaa ajatteluaan ja opetustoimintaansa tutkimalla sitä voi uskoakseni johdonmukaistaa. Hyvä työkalu voi olla esimerkiksi oman opetuksensa videoiminen. Tai vielä rakentavampaa voisi olla työskentely yhdessä luotetun kollegan kanssa niin, että molemmat seuraavat silloin tällöin toistensa opetusta ja arvioivat tätä yhdessä.


-Ville
www.laulunopetus.fi

Complete Vocal Technique aloittelijoille

Edellinen kirjoitukseni herätti paljon keskustelua ainakin Facebook-sivullani. Suuri kiitos kaikille kommenteista! Yksi esiin tullut aihe oli CVT aloittelijoiden laulunopetuksessa. Katri pyysi minua kirjoittamaan tästä, joten laulanpa nyt käskien toisin kuin se kuuluisa kukko.

Kokemukseni mukaan CVT on erinomainen väline aloittelijoiden opetuksessa. Koen oppilaideni saaneen sen avulla hyviä tuloksia ja itse oppineeni valtavasti juuri heidän opettamisestaan. Ammatilaisten opettaminen on toki hauskaa ja usein helppoa, mutta aloittelijoiden opetuksessa joutuu mielestäni useammin soveltamaan ja haastamaan itseään opettajana monipuolisesti. Muistan itse turhautuneeni laulu- ja äänenkäytön tunneilla, jossa vain hengiteltiin ties minne ruuminosiin (oikeastihan se hengitys ei mene minnekään muualle kuin keuhkoihin), venyteltiin tai harjoiteltiin ryhtiä. Kyllähän se oli usein rentouttavaa, muttei tarkoituksenmukaista laulullisen osaamisen kehittymiselle. Olen erittäin iloinen, että Complete Vocal Techniquessa minulla on nykyään monipuoliset työvälineet myös aloittelijoiden opettamiseen.

Yksi CVT:n etu aloittelijoiden (ja miksei kenen tahansa) kanssa on se, että voidaan suoraan lähteä kehittämään eteenpäin oppilaan tavoittelemaa laulutapaa. Tämä ei tarkoita sitä, että laulamisen perusperiaatteet sivuutettaisiin, päinvastoin. Esimerkiksi tuki on usein tärkeimmässä osassa aloittelijoilla. Erilaisten soundien tuottamiseksi tarvittava tuen ja energian määrä kuitenkin vaihtelee huomattavasti, joten en pidä järkevänä harjoitella ensisijaisesti neutral-moodia ja tukea sen mukaan, mikäli oppilaan tavoite on jokin metallisempi laulutapa. Luulo siitä, että metalliset ja voimakkaammat moodit olisivat jotenkin vaarallisempia kuin hiljempaa laulaminen, on väärä. Usein metallisten moodien avulla harjoitteleminen on itse asiassa hyödyllistä siksikin, että ne vaativat enemmän tukea, jolloin laulaja saa paremmin tuntumaa tukilihasten toimintaan. Itse olen saanut ääneni laulutreenissä käheytymään ainoastaan kerran harjoitellessani neutral-moodilla ylöspäin vähän liian innokkaasti. Opinpahan ainakin sen, että jatkossa etenen hitaammin.

Edellisen kirjoitukseni herättämässä keskustelussa käsiteltiin mm. aloittelijan kehontuntemusta. Esillä oli ajatus siitä, että aloittelijan voi olla vaikeaa tuntea, jos tekee joitain väärin, koska kehontuntemus ei ole välttämättä riittävän kehittynyt. Ihmiset ovat erilaisia ja toiset tuntevat kehonsa paremmin kuin toiset. Mielestäni paras väline opettajalle kiinnittää oppilaan huomio tuntemuksiinsa on kysyä niistä toistuvasti ja usein. Sen lisäksi, että opettaja kysyisi vain silloin, kun hänen mielestään tekniikka ei kuulosta täysin oikealta, tulisi kysyä myös onnistumisten yhteydessä. On tärkeää muistaa, että tuntemukset voivat vaihdella eri ihmisillä. Opettajana olisi helppoa peilata kaikkea aina omiin tuntemuksiin, mutta oppilaan tuntemukset hyvästä tekniikasta voivat olla aivan erilaiset. Toistuva kysyminen oppilaan tuntemuksista auttaa siis opettajaakin valitsemaan oikeat työvälineet oppilaan tarpeisiin.

Uskon, että lauluäänelle ei aiheudu vahinkoa mikäli muistaa sen perussäännön, että laulutekniikka ei ole oikein, mikäli laulaminen sattuu, kutittaa kurkkua, tuntuu muuten epämukavalta tai käheyttää äänen. Sellaiset laulajat, jotka eivät tunne laulaessaan mitään, ovat kokemukseni mukaan erittäin harvinaisia. Nämä laulajat pystyvät kuitenkin useimmiten luottamaan kuuloonsa. Viimeistään äänen käheytyminen kertoo sen, että tekniikassa on korjattavaa. CVT-kirjassakin muistutetaan näistä ohjesäännöistä toistuvasti. Jos joku vain kirjan avulla harjoitteleva laulaja jättää huomioimatta varoitukset, se ei ole tekniikan vaan laulajan itsensä vika. Toki suosittelen kaikille laulajille jonkinlaista tekniikan tsekkaamista valtuutetun CVT-opettajan kanssa. En tiedä ketään laulajaa, joka olisi vahingoittanut ääntään CVT:n vuoksi. Päinvastoin, monet ääniongelmista kärsineet ovat saaneet siitä paljon apua niin laulamiseen kuin puhumiseenkin.


-Ville
www.laulunopetus.fi

Complete Vocal Techniqueen kohdistuvasta kritiikistä

No niin, yritän nyt taas aktivoitua kirjoittamaan vähän useammin. Ja oikeasti, koska mielestäni on turhauttavaa lukea eri blogeista pahoitteluja ja selityksiä harvoista päivityksistä. Olen aina välillä miettinyt tätä kirjoittamista, mutta en ole silloin saanut tarpeeksi kiinnostavia ideoita. Uskoisin kirjoittavani jatkossa parista pääaiheesta, laulamisesta, taidepolitiikasta ja musiikin opetuksesta. Ja tietysti myös näistä yhdessä. Nyt käsiteltäköön laulupedagogiikkaa.

Complete Vocal Technique on herättänyt aina monenlaisia tunteita. Olen kuullut ja lukenut kaikenlaista niin suoraan toisilta laulupedagogeilta kuin myös kuullut mitä ihmeellisempiä kertomuksia väitteistä ja kommenteista, joita kollegani ovat kohdanneet. CVT:a vastaan esitetty kritiikki pyörii useimmiten parin asian ympärillä. Ensimmäinen on se, että CVT keskittyisi vain tekniikkaan unohtaen täysin ilmaisun merkityksen. Toinen on se, että ääni vaurioittuu, kun oppilaat laitetaan vain huutamaan. Olenpa kuullut jonkun kauhistelevan, että "Meilahdessa jo hoidetaan ensimmäisiä CVT:n uhreja".

Ne, jotka ajattelevat CVT:n sivuuttavan ilmaisun täysin eivät ole varmaan lukeneet itse kirjaa kovin hyvin. Cathrine Sadolin kirjoittaa ensimmäisellä sivulla, että hänestä laulamisessa tärkeintä on ilmaisu ja että tekniikka on toissijaista. Olen itse samaa mieltä. Toisaalta ilman laulutekniikkaa ei voi laulaakaan. Jos ei olisi lainkaan tekniikkaa, ei pystyisi tuottamaan minkäänlaista ääntä. Kaikilla on siis jonkinlainen laulutekniikka. Tekniikan kehittämisen tarkoituksena on sitten oppia käyttämään ääntä niin, että se kommunikoi mahdollisimman hyvin ja palvelee ilmaisua. Laulutekniikassa on siis mielestäni kyse ennen kaikkea kommunikaatiosta ja sen välineistä.

Laulutekniikkaa voisi verrata jonkin kielen hallitsemiseen. Mikäli hallitsee kieliopin ja sanaston hyvin, pystyy ilmaisemaan itseään tällä kielellä mahdollisimman tarkasti. Kielen hallinnasta ei kuitenkaan ole paljon apua, jos ei ole mitään sanottavaa. Ja toisaalta, jos on suuri ilmaisun tarve, viesti voi tulla perille puuttellisemmallakin kielitaidolla. Näin siis yleensä. Uskon kuitenkin, että joskus sisältö voi toki olla huikea tekninen osaaminen. Voi olla ihan kiinnostavaa kuunnella niin taitavaa ja korukuvioista kielenkäyttöä kuin vaikkapa Mariah Careyn mielettömiä huiluääniä. Mutta näin siis aika harvoin. Parhaimpia laulajia ovat mielestäni ne, joilla on vahva viesti ja ilmaisun tarve sekä tarkoituksenmukainen laulutekniikka, jotta ilmaisu välittyy kuulijalle.

Se, miksi CVT-opettajat usein päätyvät opettamaan nimenomaan tekniikkaa, johtuu nähdäkseni pikemminkin oppilaiden toiveista kuin tekniikasta itsestään. Laulajat eivät yksinkertaisesti ole saaneet muualta sellaista tekniikan opetusta kuin he olisivat halunneet. Silti opetusta määrittelee aina ilmaisu, se mitä ja miten halutaan ilmaista. Sen perusteella oppilas valitsee yhteistyössä opettajan kanssa ilmaisua palvelevan tekniikan. Kun tekniikka on harjoiteltu lihasmuistiin, sitä ei tarvitse enää miettiä ja voi keskittyä ilmaisuun.

Toinen kritiikin aihe eli se, että CVT edesauttaisi äänen vaurioitumista, on vielä ensimmäistä hupsumpi. Tämän kritiikin esittäjät eivät liene lukeneet kirjaa lainkaan. Siinä muistutetaan melkein puuduttavuuteen asti siitä, että laulaminen ei saa sattua eikä tuntua epämukavalta. Myös valtuutetut CVT-opettajat varmistavat jatkuvasti, että tehtävät harjoitukset eivät tunnu huonolta. Jos joku opettaja opettaa CVT:a ilman pätevyyttä ja toimii huolimattomasti, ei se toki ole tekniikan vaan opettajan vika. Oppilaan oma vastuu on sitten siinä, miten vastaa opettajan kysymyksiin. Mikäli laulaminen tuntuu epämukavalta, mutta vastaa opettajalle toisin, ei opettajaa voi syyttää siitä. Reeta Vestman haastatteli Sibelius-Akatemialle tekemässään gradussa neljää musikaalilaulajaa, joista yksi kritisoi sitä, että CVT-opettajat antoivat hänen laulaa äänensä "ruvelle". Mietin, voisiko syynä olla se, että tämä laulaja halusi niin kovasti ja ehkä kärsimättömästi saavuttaa korkeat ja voimakkaat äänet, että vähätteli virheellisen tekniikan epämukavuutta opettajalle ja itselleen. Nähdäkseni on vastuutonta laulajalta tässä tilanteessa sysätä syy tekniikalle ja sen opettajille. Haastateltavan kritiikki on toki hyvä muistutus siitä, että me opettajat voimme entisestään kehittää kommunikointitaitojamme ja menetelmiämme, jotta informaatiokatkoksia ei syntyisi.

Jos laulaja muistaisi tunniltani vain yhden asian, toivoisin sen olevan se, että mikäli laulaminen tuntuu huonolta tai epämukavalta, tai se sattuu tai kutittaa, se on väärin. Jos taas ei, tekniikka on suurella todennäköisyydellä ihan oikein. Kannustankin kaikkia kokeilemaan omia rajojaan. Monia uusia ilmaisumuotoja ja tekniikoita löytää usein ihan itsestään vain heittäytymällä kokeilemaan. Mikäli jonkin soundin tekeminen sitten tuntuu huonolta, se vain tarkoittaa että siinä kohtaa tekniikassa on hiomista. Ei tietenkään kannata jatkaa huonolta tuntuvaa laulamista, vaan hakeutua pätevälle opettajalle oppimaan, kuinka tuottaa haluttu soundi oikein ilman rasitusta. Jos taas laulunopettajan teettämät harjoitukset tuntuvat huonolta tai lopputulos on ihan toisen suuntainen kuin on itse ajatellut, suosittelen vaihtamaan opettajaa.

Muistan erään itselleni sattuneen tapauksen yhdeltä laulutunnilta. Tämä äänenkäytön opettaja ei käsittääkseni suhtautunut erityisen myötämielisesti CVT:een. Lauloin tunnilla yhden laulun, jonka jälkeen opettaja kysyi minulta, miten se meni ja miltä se tuntui. Mielestäni kappale sujui hyvin eikä tuottanut erityisesti vaikeuksia. Opettaja sanoi sitten, että joskus sitä ei enää tunne, jos on laulanut pitkään väärin, miten selkeästikin hänen mielestään olin tehnyt. Kokeilin kuitenkin avoimin mielin opettajan harjoituksia tunnin ajan. Tunnin lopuksi kurkkuuni sattui. Tämän jälkeen en mennyt enää opettajan tunneille.

Tähän tarinaan on hyvä päättää tämä kirjoitus. Olen erittäin kiitollinen kaikista kommenteista. Erityisesti, jos olen jonkun mielestä ymmärtänyt CVT:een kohdistuvan kritiikin ihan väärin. Tai jos löytyy uusia kritiikin aiheita. Tai ihan mitä vain.

Laulukesä 2010

Kesääni on kuulunut työn merkeissä matkailua sekä sen ohessa lomailua. Vajaan neljän viikon reissun etapit olivat seuraavat: Helsinki-Malmö-Kööpenhamina-Berliini-Bryssel-Lontoo-Helsinki.

Malmössä kävin tapaamassa ihanaa kurssikaveriani Alexandraa, jonka ääntä on voinut kuulla mm. ensimmäisessä Sinkkuelämää-leffassa. Kirjoitimme Alexandran ja paikallisen tuottajan Johan Bejerholmin kanssa yhden teinipoppiskipaleen. Kööpenhaminassa puolestaan pidimme seminaarin CVT-kurssikavereideni kanssa. Keskustelimme laulutekniikasta, opetimme toisiamme sekä saimme nauttia erityisesti ornamentaatiohin perehtyneen Miriam Gardnerin mestarikurssista. Kävin Köpiksessä myös Seth Riggsin kehittämän Speech Level Singing -tekniikan opettajalla kahdella tunnilla. Olin liikkeellä avoimin mielin, mutta opettaja ei ollut selkeästi minulle oikea. Hän yritti kovasti tyrkyttää tekniikkaansa, mutta oli ihan pihalla kaikesta laulamiseen liittyvästä anatomiasta. Hän ei halunnut lainkaan auttaa haasteideni kanssa, laulatti vain skaaloja. Tulipa kokeiltua kuitenkin.

Seuraava etappi oli Berliini, jossa vietin viikon Suomen muusikkojen liiton residenssissä. Residenssi oli upea flyygeleineen ja äänityssysteemeineen. Flyygelillä fiilistelin joka päivä, mutta sen enempään työskentelyyn Berliinissä oli aivan liian kuuma. Paitsi pidin kyllä pari laulutuntia paikalliselle jazz-laulajalle/laulunopettajalle. Hän oli sen verran innostunut CVT:stä, että palaan todennäköisesti pitämään mestarikurssin Berliiniin. Berliinin henki on niin mukaansa tempaava, että suosittelen siellä käyntiä erittäin lämpimästi.

Matkustin Berliinistä Brysseliin junalla, joka oli erittäin leppoisaa. Suurta riemua matkalla tuotti Wuppertalin maailman vanhimman monorailin näkeminen. Brysselissä oli vastassa rakas ystäväni Marja. Koska helteet jatkuivat Belgiassakin päädyin lepuuttelemaan suurimman osan siellä olostani. Pidin kuitenkin CVT-kurssin Studio Molieressa sekä pidin tunnin Marjalle. Päädyin myös laulamaan eräälle metallilevylle sekä lauluvalmentamaan kuoro-osuuksia. Valokuvaaja Cindy Frey otti minusta, Marjasta sekä Ericistä (tuottaja/laulunkirjoittaja) kuvia, joista tuli aika mielettömiä. Asut olivat ainakin kunnossa.

Viimeinen etappini oli Lontoo, jossa osallistuin Choice for Voice -äänikonferenssiin. Paikalla oli myös Cathrine, Henrik ja Camilla CVI:stä. Päädyin myös kuvattavaksi nenästä sisään työnnettävällä kameralla! Suoritin sitten erilaisia soundeja Cathrinen pyynnöstä ja sain kokeilla myös muutamaa soundia, joista olin itse kiinnostunut. Saan videon myöhemmin itsellenikin, joten siitä sitten tutkimaan flageoletteja ja muita. Konferenssi järjestettiin Royal Academy of Musicin tiloissa ja pääsimme eri workshopeissa myös kuulemaan koulun musikaalilinjan laulajia koekaniineina. Musikaalilinjallahan opetetaan aika eksklusiivisesti vain Estill-laulutekniikalla, mikä on periaatteessa hyvä. Silloin kaikilla opettajilla on yhteinen kieli ja kommunikaatio eri opettajien ja laulajien välillä helpottuu. Yksi asia opiskelijoiden laulussa kuitenkin häiritsi: He eivät laulaneet koskaan erityisen kovaa. Tämä voi olla makuasia, mutta itsekin Estill-tekniikan kaksi peruskurssia käyneenä näyttää siltä, että tekniikan opettajat pelkäävät jostain syystä täysmetallisia soundeja.

Osallistuin parissa päivässä erilaisiin workshoppeihin, joista osasta jäi käteen jotain, osasta ei mitään. Eräässäkin n. 40 osallistujaa laitettiin pomppimaan ja kuuntelemaan minkälaisia ääniä suusta pääsee. Naurun pidätteleminen oli aika vaikeaa! Yksi mielenkiintoisemmista oli "Voiko X-Factoria opettaa?". Siinä tosin keskityttiin aika paljon tuttuihin tulkinnan kehittämisen työkaluihin. Äänikonferenssi oli kuitenkin kokonaisuudessaan erittäin mukava kokemus, ja aion osallistua niihin jatkossakin. Käteen jäi ainakin paljon mielenkiintoisia ajatuksia pohdittavaksi sekä vahvistunut käsitys siitä, että CVT-opettajat hoitavat hommansa erittäin hyvin.

Lontoosta palattuani olen järjestellyt uutta opetustilaa. Olen onnellinen, että saan nyt yhdistettyä opetustilan ja työhuoneen. Tila on entinen studio, joten siellä kelpaa äänittää ehkä muutakin kuin demolauluja. Ja mikä parasta, työhuone on vain 50 metriä kotiovelta. Ja bonuksena on vielä valtaisa kattoterassi, josta ehtinen vielä nauttimaan tämän kesän aikana.

Jane Siberry

Tämä posti jäi julkaisematta jostain syystä aiemmin. Julkaisenpa sen nyt. Kirjoitus on kirjoitettu alunperin toukokuussa.

---

Kirjoitan nyt ihan toisesta aiheesta. Tai ei ihan, musiikista ja taiteesta on edelleen kyse. Minulla oli onni päästä keskiviikkona kuuntelemaan Jane Siberryn salonkikonserttia, kun ystäväni Päivi onnistui saamaan hänet esiintymään kotiinsa Riihimäelle. Minulla oli myös kunnia esiintyä lämmittelijänä Anni Mattilan kanssa. Lauloimme Annin kanssa molemmat alkuun yhdet omat kappaleemme.

Jane Siberry oli minulle uusi tuttavuus ja erittäin mieluinen sellainen. Kanadalainen artisti hylkäsi suuret estradit ja muun omaisuuden ja kiertää nykyään maailmaa pitämässä faniensa kotona pienimuotoisia salonkikonsertteja. Jane myös laittoi tässä kuussa koko lähes 30 vuoden aikana kertyneen kataloginsa ladattavaksi ilmaiseksi nettisivuiltaan www.janesiberry.com.

Janen konsertti oli vaikuttava! Hän yhdisti esityksessään puhetta sekä lauluja sisältäen tunnetuimpia kappaleitaan sekä lauluja uusimmalta levyltään 'With What Shall I Keep Warm?'. Moni noin kolmekymmenpäisestä yleisöstä oli kyynelissä ainakin Mama Hereby:n aikana. Eläydyn itse keikkoihin siten, että kuuntelen tarkkaavaisesti ja tajuan vaikutuksen useimmiten vasta jälkikäteen. Niin kävi nytkin. Sain Janelta lahjaksi tuon hänen uusimman levynsä ja olen kuunnellut sitä pari päivää tiiviisti.

Blogi jatkuu - Ooppera = ostari

Kävelin eilen oopperan ohi. Se sai minut miettimään kaikenlaisia taiteeseen ja taidepolitiikkaan liittyviä asioita. Inspiroiduin ja päätin, ehkä vain purkaakseni ajatuksiani, jatkaa blogiani uudella otteella. Tämä kirjoitus esittänee aika paljon kysymyksiä. Jos joku eksyy lukemaan kirjoituksiani, otan vastauksia vastaan erittäin mielelläni ja jatkan keskustelua.

Kävelin siis eilen oopperan ohitse ja mieleeni tuli jonkun keksimä ostari-nimitys. Ostariltahan talo tosiaan hieman näyttää. Musiikkitalo on puolestaan kuulemma vessan näköinen. Jäin miettimään sitä, miksi tuohon oopperaan ja klassiseen musiikkiin ylipäänsä syydetään niin valtavasti rahallista tukea. Ajatelkaa, jos kuvataidetta varten olisi yhtä monta ja ainakin kooltaan upeaa näyttelytilaa. Minkälaisia teoksia sinne saisikaan tehtyä! Ja toisaalta, minkälaisia musiikkiteoksia oopperatalon kaltaiseen tilaan saisi toteutettua.

Mutta ei. Valtaosa ohjelmistosta on sitä samaa tuttua, mistä "ihmiset pitävät". Suositusta oopperasta saattaa tulla uusi ohjaus, mutta siinäpä se. Onko tällä uudella ohjauksella musiikin kanssa mitään tekemistä? Voisiko oopperan musiikista tehdä täysin uuden tulkinnan, vaihtaa vaikka edes instrumentaatiota tai käyttää muita kuin oopperalaulajia? Ja jos kerta oopperaa halutaan tukea, voitaisiinko tukea sitten kunnolla niin, että siellä voitaisiin tehdä kunnianhimoista taidetta rauhassa ilman kaupallisia menestyspaineita.

Minulla ei ole mitään klassista musiikkia vastaan. Olenhan vahvasti itsekin kiinni sen traditiossa mm. klassisen pianonsoiton opiskelutaustani vuoksi. Mutta en voi olla ajattelematta, että klassisen musiikin koulutus jää hieman käsityötaidon eteenpäin siirtämisen tasolle: Opiskellaan soittamaan juuri tietyllä tavalla satoja vuosia vanhoja kappaleita. Kyseenalaistavatko soittajat ja laulajat tulkintojaan? Missä luova taiteellinen ajattelu? Pohdin, että syydetäänkö klassiselle musiikille tukea siksi, että siinä on tullut kansainvälistä menestystä aikaisemmin?

Olisiko aika kohdistaa katseet vähän laajemmalle alalle ja unohtaa erilaiset vastakkainasettelut, kutsua musiikkia musiikiksi erilaisten kategorioiden sijaan? Tämän voisi ulottaa myös koulutukseen. Miksi ainoa musiikkiyliopistomme tarjoaa taiteilijakoulutusta vain klassisen ja jazz-musiikin sisällä? Ja onko se ylipäänsä taitelijakoulutusta? Jazz-koulutuskin vaikuttaa löytäneen uskottavuutensa kopioimalla klassisen musiikkikoulutuksen reseptin, siis keskittymällä siirtämään eteenpäin tietyn perinteen käsityötaitoa.

On kiinnostavaa, että esimerkiksi nykytekniikan innovatiivisin käyttö näyttää löytyvän nykyään kaupallisen musiikin puolelta. Siellä otetaan uusi teknologia haltuun saman tien. On huvittavaa lukea jonkun klassisen säveltäjän uuden teoksen kritiikkiä, jossa ylistetään elektroniikan käyttöä. Ihan kuin kriitikko ei seuraisi aikansa musiikkia laajemmin yhtään.

Mitä mieltä olette? Onko ajatuksissani järkeä vai olenko ihan hakoteillä enkä vain ymmärrä koulutuksen ja taidepolitiikan päämääriä?