Musiikin sisältövalmennus

Osallistuin keskiviikkona Tamara Gal-Onin artistivalmennukseen. Koulutus oli vähän samankaltainen kuin Complete Vocal Technique -kursseihin sisältyvä ambitions-päivä. Tamara oli hyvä valmentaja ja sain taas vähän potkua saattaa joitain asioita eteenpäin. Olen osallistunut vastaaviin koulutuksiin aina silloin tällöin ja niistä on aina jäänyt hyvä maku. Jäin kuitenkin pohtimaan erästä asiaa. Tällaisissa ja mm. Teoston ja Elvis ry:n järjestämissä musiikkibisnekseen keskittyvissä koulutuksissa huomio keskittyy melkein aina vain tulonhankintaan ja markkinoiden rakenteisiin. Kuinka ansaitsen rahaa sillä, mitä teen?

Mutta missä on sisältöön keskittynyt koulutus?! Jos on visio siitä, millainen taiteilija ja muusikko haluaisi olla, mutta todellisuus ei vielä kohtaa sitä, mitä hyötyä on tehostaa sen markkinointia tai muuten pyrkiä edistämään uraansa ilman tarpeeksi laadukasta sisältöä? Tai jos sitä selkeää visiota ei vielä ole? Toki kaikki tekijät kehittyvät työtä tekemällä, mutta oikeanlaisella valmennuksella kehitystä voisi edistää.

Ymmärrän, että taiteellisiin sisältöihin keskittyvä koulutus voi tuntua henkilökohtaiselta ja pelottaa joitain tekijöitä. Mutta ei se itsensä myyminenkään yleensä kovin hauskaa ole. Minkälaista opetus sitten olisi? Mielestäni opettajan (tai pikemminkin valmentajan) olisi tärkeää kysyä oikeita kysymyksiä ja esittää vaihtoehtoja. Tärkeää ja ehkä vaikeinta on kuitenkin olla arvottamatta eri vaihtoehtoja ja jättää vastuu päätöksistä yksinomaan taiteilijalle. Kuulisin mielelläni ajatuksia siitä, onko taiteelliselle sisältövalmentamiselle tarvetta ja millaista se voisi olla.

Suomessa ei ole tällä hetkellä populaarimusiikin taiteilijakoulutusta lainkaan. Sibelius-Akatemiassa voi opiskella kyllä muita tyylilajeja. Ammattikorkeakoulut taas kouluttavat nimensä mukaisesti ammattiin, musiikin käsityöläisiä. Britanniassa monet uudet ja arvostetut pop-artistit ovat opiskelleet musiikkia yliopistossa, esim. James Blake Lontoon Goldsmithsissa. Olisiko todennäköisesti toteutuva Taideyliopisto mahdollisuus perustaa Suomeenkin populaarimusiikin taiteilijakoulutus?

-Ville

P.S. Yritän kerätä seuraavaa ja ehkä tuleviakin blogikirjoituksia varten laulutekniikkaa ja -ilmaisua koskevia kysymyksiä, joihin yritän sitten parhaani mukaan vastata. Kysymykset voivat koskea myös yksittäisiä tapauksia. Mitä kinkkisempi kysymys, sitä parempi.

Blogi jatkuu - Ooppera = ostari

Kävelin eilen oopperan ohi. Se sai minut miettimään kaikenlaisia taiteeseen ja taidepolitiikkaan liittyviä asioita. Inspiroiduin ja päätin, ehkä vain purkaakseni ajatuksiani, jatkaa blogiani uudella otteella. Tämä kirjoitus esittänee aika paljon kysymyksiä. Jos joku eksyy lukemaan kirjoituksiani, otan vastauksia vastaan erittäin mielelläni ja jatkan keskustelua.

Kävelin siis eilen oopperan ohitse ja mieleeni tuli jonkun keksimä ostari-nimitys. Ostariltahan talo tosiaan hieman näyttää. Musiikkitalo on puolestaan kuulemma vessan näköinen. Jäin miettimään sitä, miksi tuohon oopperaan ja klassiseen musiikkiin ylipäänsä syydetään niin valtavasti rahallista tukea. Ajatelkaa, jos kuvataidetta varten olisi yhtä monta ja ainakin kooltaan upeaa näyttelytilaa. Minkälaisia teoksia sinne saisikaan tehtyä! Ja toisaalta, minkälaisia musiikkiteoksia oopperatalon kaltaiseen tilaan saisi toteutettua.

Mutta ei. Valtaosa ohjelmistosta on sitä samaa tuttua, mistä "ihmiset pitävät". Suositusta oopperasta saattaa tulla uusi ohjaus, mutta siinäpä se. Onko tällä uudella ohjauksella musiikin kanssa mitään tekemistä? Voisiko oopperan musiikista tehdä täysin uuden tulkinnan, vaihtaa vaikka edes instrumentaatiota tai käyttää muita kuin oopperalaulajia? Ja jos kerta oopperaa halutaan tukea, voitaisiinko tukea sitten kunnolla niin, että siellä voitaisiin tehdä kunnianhimoista taidetta rauhassa ilman kaupallisia menestyspaineita.

Minulla ei ole mitään klassista musiikkia vastaan. Olenhan vahvasti itsekin kiinni sen traditiossa mm. klassisen pianonsoiton opiskelutaustani vuoksi. Mutta en voi olla ajattelematta, että klassisen musiikin koulutus jää hieman käsityötaidon eteenpäin siirtämisen tasolle: Opiskellaan soittamaan juuri tietyllä tavalla satoja vuosia vanhoja kappaleita. Kyseenalaistavatko soittajat ja laulajat tulkintojaan? Missä luova taiteellinen ajattelu? Pohdin, että syydetäänkö klassiselle musiikille tukea siksi, että siinä on tullut kansainvälistä menestystä aikaisemmin?

Olisiko aika kohdistaa katseet vähän laajemmalle alalle ja unohtaa erilaiset vastakkainasettelut, kutsua musiikkia musiikiksi erilaisten kategorioiden sijaan? Tämän voisi ulottaa myös koulutukseen. Miksi ainoa musiikkiyliopistomme tarjoaa taiteilijakoulutusta vain klassisen ja jazz-musiikin sisällä? Ja onko se ylipäänsä taitelijakoulutusta? Jazz-koulutuskin vaikuttaa löytäneen uskottavuutensa kopioimalla klassisen musiikkikoulutuksen reseptin, siis keskittymällä siirtämään eteenpäin tietyn perinteen käsityötaitoa.

On kiinnostavaa, että esimerkiksi nykytekniikan innovatiivisin käyttö näyttää löytyvän nykyään kaupallisen musiikin puolelta. Siellä otetaan uusi teknologia haltuun saman tien. On huvittavaa lukea jonkun klassisen säveltäjän uuden teoksen kritiikkiä, jossa ylistetään elektroniikan käyttöä. Ihan kuin kriitikko ei seuraisi aikansa musiikkia laajemmin yhtään.

Mitä mieltä olette? Onko ajatuksissani järkeä vai olenko ihan hakoteillä enkä vain ymmärrä koulutuksen ja taidepolitiikan päämääriä?